Taakse jäi surffimestat ja hyvästit jäivät ystävillemme. Thelma, Alma ja Aukki lähti kotiin mukanaan toivottavasti mieleenpainuvat muistot menneestä lomasta. Meillä ainaki oli hauskaa!! Me ollaan taas reissun päällä kolmestaan ja vielä pitäis puoltoista kuukautta jaksaa...huhhuh. Ei vaan, ihanaa ku on vielä niin paljo aikaa, tuntuu jo nyt siltä et se loppuu kesken eikä ehitä nähä kaikkee mitä haluttais.
Alkuperänen suunnitelma oli et lähetään tyttöjen mukaan Manilaan shoppaileen ennen tyttöjen kotiinlähtöä, mut päätettiin et jäähään hengaileen pohjoisfilippiineille. Ja ei ollu muuten huono päätös. Matkustettiin bussilla Baguioon joka on kyllä näkemisen arvonen kaupunki. Nousi kyllä ykköseksi mun listalla kaikista filipiiniläisistä kaupungeista. Kuvittele Helsingin kokonen kaupunki rakennettuna vuoristoon! Ja kuvittele se raikas vuoristoinen ja vähä kostee ilma kun oot niin korkeella et pilviä on jopa sun alapuolella. Keskellä kaupunkia oli iso luonnonpuisto missä oli kaikkea mahollista skeittiparkeista urheilu- ja tenniskenttiin ja uima-altaisiin. Siellä oli iso kauppakeskus minkä viiennen kerroksen näköalaterassilta oli ihanat näköalat. Ja mikä parasta, siellä oli tietenki just samaan aikaan festivaalit ja siitäkö riemu repes. Eihän me tyttöjen kans muuta niinä parina päivänä tehtykkää ku syöty mitä ihanimpia ruokia ja jälkkäreitä. Ja nii halvalla ku niitä taas kerran saiki. Jäi kyllä niin hyvät fiilikset tuosta kaupungista et voisin mennä uuestaanki. Jopa yks nakoalakuva saatiin koko kaupungista
:
Meillä oli kuitenki rajallinen aika käytettävissä ku tiistaina lähti lennot Manilasta Vietnamiin ni piti lähtee jatkaan matkaa. Aikaa meillä oli enää muutama päivä käytettävissä ni mietittiin et lähetäänkö kattomaan riisiterasseja, ja kyllä oon muuten sitä mieltä että jos ihmisellä on vapaus valita meneekö kattomaan riisiterasseja ja vesiputouksia Banaueen ni ehottomasti kannattaa. Matka San Juanista Banaueen bussilla ei ollu rentouttavimmasta päästä, matka on pelkkää vuoristotietä ylös alas ja kiertäen ja sen minkä sama matkan ois Suomessa menny suoraa moottoritietä ehkä korkeintaan pari tuntia, kesti täällä tietenki seittämän tuntia. Eikä kuskilla paljo kaasujalka painanu ku huristeltiin vuoristoteitä 30km tuntivauhilla mut ehkä siitä pitää olla vaan kiitollinen...Normaalisti filippiiniläiset ei paljo kaasua säästele. Maisemat oli kuitenki koko matkan upeat joka vähän tasapainotti mutkikkaasta tiestä johtuvaa huonoa oloa.
Saatiin seuraavaksi päiväksi järkättyä meille päiväretki riisiterasseille. Mulla ei itellä ainakaa ollu mitenkää hirveen suuret odotukset noita 2000 vuotta vanhoja viljelymaita kohtaan. Tai osasin kyllä oottaa et hienoja ne on, mut riisiterasseja oltiin nähty koko seittämän tuntinen matka Baguiosta Banaueen joten en kuvitellu et ne ois mitenkää sen erikoisemmat. Päästiin matkaan Jeepneyn katolla tottakai, joka kyllä valitettavasti jäi vähän lyhyeksi ku alko satamaan vettä. Kömmittiin kiltisti sisätiloihin ja matkustettiin sit pilvisessä ja vesisateisessa ilmassa ylemmäs ja ylemmäs vuoristoa. Siinä vaiheessa ku oltiin perillä vuorenhuipulla ja ku alaspäinkatottaessa näky vaan pelkkiä valkosia sadepilviä eikä hienoja riisiterasseja ni tuli vähän huijattu olo. Siinä jo mietittiin tyttöjen kans että kyllä me käsketään niitten tarjota meille uus reissu seuraavana päivänä ku eihän täällä mitään terasseja näy. Ja pilviähän nyt näkee muutenki joka päivä, ei muutaku vähän vilkasee ylöspäin. Meillähän ei ollu minkäänlaista käsitystä minkälaisia riisiterasseja me tullaan näkemään tai minkälainen päivä meillä tulee olemaan. Matu oli viisaana tyttönä laittanu lenkkarit jalkaan, mulla ja vilmalla oli sandaalit. Eihän me nyt urheilemaan oltu tultu. Urheilupäiväksi se kuitenki muuttu ku lähettiin vaeltamaan pitkin vuoristoja kävelykeppien kans. Käveltiin upeissa maisemissa kohti pientä kylää vuoristojen keskellä. Pilvet, sumu ja vesisadekin hälveni pikkuhiljaa mitä alemmas käveltiin ja siinä vaiheessa ku nähtiin nuo upeat riisiterassit oikeesti, niin sai siinä haukkoa pari kertaa happea. Siinä ei kuitenkaa vielä kaikki. Meijän opas johdatti meijät kaikkien niitten riisiterassien läpi pieniä kivipolkuja alas kylään, jonka läpi käveltiin toiselle puolelle vuoristoa. Sieltä lähti portaat aina vaan alemmas ja alemmas vuoren rinnettä. Mitä alemmas mentiin, sitä enemmän toivoin että meijän ei tarvis tulla samaa reittiä takas vaan löytyis joku ihmeellinen oikoreitti takas kylään (toiveajattelua). Kaikki valitukset unohtu kuitenki hetkessä ku saavuttiin määränpäähän. Vesiputous!! 38 metriä korkea vesiputous. Voisko mikään olla sen ihanampaa siinä vaiheessa. Siinä me sitten istuttiin ja ihmeteltiin yhessä korealaisten ja filippiiniläisten että näenkö unta vai onko tuo tuossa oikeesti. Uskaliaimmat hyppäs hyiseen veteen uimaan, me maltettiin istua ja ihmetellä. Ja ottaa kuvia tietenki. Mutta oli se kyllä kaiken kävelemisen arvosta! Eikä paluumatkakaa ylös niitä lukemattomia portaita ja polkuja takas kylään ollu niin hapottava ku verkkokalvolla kirkkaana oli ne mahtavat maisemat.
Väsyneenä mutta onnellisina kolme tyttöä raahautu hotellihuoneeseen varmana siitä että seuraava päivä on lepopäivä. Illalla suunnataan sitten kohti Manilaa yöbussilla, josta tiistaina jatketaan matkaa kohti Vietnamia. Mitään sen tarkempia suunnitelmia meillä ei edelleenkää oo, niinku ei oo ollu tähänkää asti. Fiiliksen mukaan mennään mut Vietnamin ja Kambodzan parhaat puolet halutaan ainaki nähä. Seuraavat kuulumiset sit ihan toisista maisemista!
Venla
Nättiä ruskuaista sisarta siellä herttinen!!!
VastaaPoista