Lunta

Ja mua naurattaa.

mun oppaat : )

tiistain torilta jossa on niin paljon tarpeellista ja tarpeetonta, varsinkin tarpeetonta :)

pilvien päällä

my room

pitkin poikin, ympari loikin

Mantelipuut kukkii, kertoivat kevaan alkavan.

Ekan paivan jonka taalla vietin, olin vaan niin pollastynyt valosta, mita en ollut 2 kk:teen nahnyt. Uskomatonta, mutta ma hymyilin menemaan.

Taalla on talvi, talvea vietettiin tanaan rannalla pelaillen ja aamulla vaelluksella, kuuman auringon alla.

Mun tyo on uskomattoman helppoa. En edes kehtaa sanoa kuinka helppoa se on, mutta mukavaa.
On hirmu lammin jos aurinko paistaa, eika tuule, kuten tanaan.

Oon myos kayny joogassa.
Seka espanjalaisissa jumpissa, taalla tuo jumppakulttuuri on vahan erilainen, huvittava.

Kun puhuttiin suomessa "no siellahan on ihan kylma, niin maki luulin, mutta oon saanu nauttia lammosta kylla ihan mukavasti."

te jotka tunnette mut, ette ihmettele miks ostin ton kuvioisen xD

Kahdenkympin riisi

Pääsiäissunnuntaina, armon vuonna 1993 osasi äiti Markkanen tuskin vastasyntynyttä tyttöään sylissään pitäen, kuvitella häntä tasan kahdenkymmenen vuoden päähän käsittämättömän kauniille, vihreääkin vehreämmälle Catanduanes-saarelle Filippiinien keskiosaan. Ei luultavasti nähnyt mielessään korkeaa bambumajaa, jonka avonaisesta ikkunasta lämpimästi hehkuva auringonvalo syntymäpäiväsankarin unisiin haaveisiin pilkisteli. Ei ehkä osannut kuvitella yllättyneen riemastunutta hymyä, jonka kaksi nimeltä mainitsematonta tyttöä saivat aikaan kajauttamalla "Paljon onnea vaan"-laulun ja kantamalla herkkuaamiaisen majan etukuistille. Kuopion yliopistollisen sairaalan aamupalaa syödessään, ei mitä luultavimmin hoksannut äiti loihtia silmiensä eteen suklaapatukan paloilla kuorrutettua pannukakkua, jollaista kolmannelle kymmenennelleen siirtyvillä on tapana hotkia naureskellessaan kavereidensa syntymäpäiväkonsertille. Ainoa asia, jonka äiti saattoi ainoastaan aavistaa ja lastaan katsellessa toivoa, oli varmasti se, että juhlavieraista mukavimmat: hymy, ilo ja onnellisuus sais olla mukana juhlimassa mun kanssa kahdenkymmenen vuodenkin päästä. Ja butter brothers (suora suomennos: voi veljet), onnellinen oon saanukki olla!

Me ollaan edelliset viis päivää oltu jokaisen nykynuoren painajaisessa. Pahimmassa mahdollisessa kauhuskenaariossa. Tilanteessa, jonka aiheuttamia traumoja tullaan parantelemaan vielä vuosienkin päästä... älkää pyörtykö näppäimistöjenne päälle, mutta totta se on: me ollaan oltu saarella, jolla ei oo INTERNETTIÄ. Ai mitenkö me saatiin aika kulumaan? No, pystyhän siellä tietysti surffaamaan. Ainii ja maisemat oli ihan maagiset: koko saari on ihan vallattoman vihreä, koska taifuunikaudella siellä sataa niin paljon. Käytiin uimassa vesiputouksen alla, matkustettiin matkat Puraran beachille täypötäyden jeepneyn katolla ihmisille vilkutellen, pelattiin paikallisten nuorten kans lentopalloa, jalkapalloa, hauskaa korttipeliä, jossa ne eläyty niin täysin, ettei voinu ku nauraa suu heiluen, kiivettiin vuorelle, jolta oli hengenahdistusta aiheuttavan hienot näköalat, käytiin kattomassa koko kylän voimin koripallopeliä, jossa Vilmaki pääsi aiheuttamaan huudahtelua yleisön joukossa ja tietysti luettiin läjäpäin kirjoja riippukeinussa ja rannalla makoillen.

Tänään me tultiin laivalla takas mantereelle tai Filippiinithän koostuu yli 7000 saaresta, että en nyt sit tiiä mikä täällä on manteretta ja mikä ei, mutta kuitenki! Oltiin ehditty just istua alas tavallisten ihmisten joukkoon kannen penkkirivistölle, ku laivapoika tuli sanomaan, että kapteeni kutsuis meidät mielellään sinne sen kannelle, eli ylimmälle kannelle, missä ei oo muita matkustajia. Katottiin vähä hämmentyneinä toisia ja tietysti lähettiin laivapojan mukaan yläkannelle, missä laivan kapteeni oli hymyilevänä, käsi ojossa toivottamassa meitä tervetulleeks ja tarjoamassa tuoleja. Siellä me sit makoiltiin omassa rauhassa neljän tunnin laivamatka ja palvelu pelas, ku laukut kannettiin meiän puolesta sinne kans ja piknikliina tuotiin alle jne. Ruokatarjoilu oli ainoa, jota oltas vielä jääty kaipaamaan...

Tällä hetkellä ollaan Legazpissa, yhden maailman vaarallisimman tulivuoren vieressä, mutta tilannetta kompensoi kuitenki se tosiseikka, että se myös sattuu olemaan virallisesti maailman täydellisin tulivuori, koska se on niin symmetrinen. Tää ylväs ystävämme Mt Mayon on siis purkautunu noin 15 kertaa vuoden 1900 jälkeen ja viimesimmät kuolonuhrit on vuodelta 2006, että aiotaan nukkua lenkkarit jalassa, jos sattuu tulemaan äkkilähtö.

Käsittelemättömän käsittämätöntä, että me ollaan jo viikon päästä keräilemässä kamppeita kotimatkaa varten. Ihanaa. Siis sekä se, että on vielä viikko lämmintä lomaa, mutta myös se, että on reilun viikon päästä jo kotimaisten korvapuustien äärellä.

Salamat po!

Laiffiinsa tyytyväisin terveisin
Matleena "mikäs tässä ollessa, ku on vasta puhelin ja iPod ehtiny hävitä tällä reissulla" Markkanen

Ps. Ei saada Venlan tabletilta kuvia ladattua, vaikka se on nykysin meiän päätoiminen tärkeiden hetkien ikuistaja, ni siks tässä on vaan muutama GoPro:lla kaapattu tilannekatsaus.

Pps. Vilma on edelleen loistotyyppi. Se sano mulle tänään, että "toi sun deja vu-alue kyllä punottaa vähän" ja tarkotti tietenki dekoltee-aluetta eli kaulan ja vähän sen alapuolista aluetta. Hyväntuulisuutta lisäävä tyttö kerta kaikkiaan.

sateenkaari vie maahan satujen

Istun ravintolassa, vieressä nenäkirjassa kiinni istuvat matkakumppanini. Edessä häämöttää osan pilvistä peittävä vuori, palmuja, vihreää ja rehevää kasvillisuutta, ympärillä  filippiiniläisiä, jotka on tulleet viettämään pääsiäitä tänne Nagaan. Sivulla heiluu tarjoilia joka luuttuaa lattiaa musiikintahdissa siihen malliin että pistää kyllä vähä hymyilyttämään. Vieressä valaistu wakeboarding rata jota jotkut vielä iltahämärässä vetävät.

Eli niin, me ollaa bäkkii filippiineillä ja sepäs se vasta onki mukavaa, vähä ku ois kotikonnuilla taas :) 

Kambodsan Siem Reapista hotellilta siis hypättiin tuk-tukin kyytiin ja ajettiin kaupungin läpi kohti lentokenttää. Mietittiin vaan, että miten ilma voi illallakin olla näin kuuma, kyydissäkin tuntuva tuuli oli kuin föönistä ois puhaltanu kuumaa ilmaa. Lentokentällä ne olivat sitä mieltä, että mä olin pallon pakannu huonosti, ja jouduttiin luopumaan siitä, eikä auttanu vaikka kuin yritin olla surun murtaman näköinen, no toivotaan et siitä olis heille yhtä paljon iloa ku se on meille antanut :) 

Noh, lentokentällä ilmeni meiän koneen olevan 4 tunia myöhässä, epäonnistuneiden nukkumisyritysten aateltiin vähän kierellä ja kattoo mitä siellä oli tarjolla. Jonkun ajan kuluttua (minä just kassalla), mies tuli ja sano et lento on lähössä, kaikki muut on koneessa ja meitä vaan odotetaan. Paniikissa juostiin sen tyypin kaa portille ja pihankautta koneeseen. Siellä ne muut istuivat ja seurasivat ku kolme läähättävää tyttöä pääsivät istumaan omalle paikalle. Todettiin vaan, et mitä mitä, tää tulee tavaks et aina ollaan joko viimetipassa tai reilusti myöhässä kyydeistä. Vietnamissa oltii kuultu väärin bussinlähtöaika ja koko bussilastillinen joutu odottamaan meitä puoltuntii ku me oltiin rauhassa oltu syömässä.. hävetti ihan sikana mut onneks nää ihmiset on niin mukavia ja ystävällisiä ja huolehtivaisia että huolehti et varmasti päästään matkaan! Siellä lentokentälläki oikee lähti ettimään meitä.

Oltiin kolmen aikaan yöllä manilassa ja se fiilis ku manilan kolmas terminaali tuntuu jo tutulta paikalta, oltiin kyl myös melkeen unohdettu et ei ollakkaan turisteja muiden joukossa, vaan et ne päät kääntyilee ja huutelut alkaa taas ... taksin tingittyämme, päästiin hostellille ja nukkumaan keski-ikäisten filippiiniläisnaisten sekaan. Natiseviin, mutta pehmeisiin kerrosänkyihin me sitte ummistettiin silmämme ja herättiin aamulla, otettiin taksi bussiasemalle. Se ihmispaljous on kyl jotain Manilassa mitä ei oikee tajuu mut hirveesti niitä on, siit ei niinku pääse mihkää :D

Bussi tänne nagaan kesti taas vaivaset 10 h, mut oikeesti bussissa istuminen on erittäin hyvää aikaa vaan olla, haaveilla, mietiskellä, muistella ja olla vaan. (ihan niinku tän kahen ja puolen kuukauden aikana ois jotenki hirveesti tehtävää ja velvollisuuksia ollu).

Oltiin aamulla perillä täällä Nagassa ja kyllä mut yllätti positiivisesti tää paikka. Ois ku jossai laskettelukeskukses, okei ei lunta mut tämmösiä mökkimajotuksia, wakeboarding ratoja. Tääl voi myös pyöräillä, lenkkeillä, kiipeillä, vaeltaa, ja kaikenmoista aktiviteettia harrastaa.
Meil on tääl sellanen pikkuparakki asuntona, oikein viihtysä, mut eile meiän lukutoukka venla makas patjallansa tyynen rauhallisesti, kunnes huomas sivusilmällään liikkuvan, siitä vasta elämölö  syntyi, kun kiljuva venku hyppäsi sängylle turvaan ja sitten alkoi torakanmetsästys, mä sen perässä jouduin lenkkari kädessä ja hyttysmyrkky toisessa  olemaan. Mut oli liian sinnikäs torakka ku ei kuollu vaikka kuinpaino, ja sitte se kipitti omaan koloonsa nurkkaan, seurauksena venkun levottomat yöunet. Yllättävän vähän on kyl ollu noita öttiäisiä meiän yöpaikoissa !
Filippiinien mangot on paljon parempia ku vietnamin ja kambodzan, eli niitä on taas tullu vedettyä oikee olan takaa! Pääsiäisen jälkee ois tarkotus lähtee kattelee viel yks surffipaikka ja pikku kaloja eli valaita!
Eilen ruokia odotellessa totesin tytöille et juttelin tos yhen korealaisen naisen kaa ja kerroinet ollaan lähössä kahenviikonpäästä. Matu kysy: ai kahen?? Ollaanko me oikeesti tääl enää kaks viikkoo ? Pienen hiljaisuudenjälkeen kaikkien suut alko kääntymään ylöspäin ja spekulointi mitä kaikkee on kerenny tapahtumaan. "Muistatteko sillon malapackualla ku mietittiin et sit ku on enää kaks viikkoo?" Ja nyt se on! Aikamoinen fiilis kyl, viel kerkee kokee kaikkee mut silti mielissään tulossa jo kotiin, aikamoista :) !
Eilen aamulla herätessä mietin, et tällastako on herätä mumona, kun jokapaikkaa kolottaa ja pienikin liike tuntuu, nimittäin toi wakeboarding sen teki, oltiin tyttöjen kaa niin jumissa, mut totesin et siitä se lähtee mistä se on tullukki, joten eiku uudestaan vaa ja voi että mö nutiiiin !!!!

Ei olla päästy koneelle pitkää aikaan ja ei saada siis kuvii ladattua, mut ne tulee sit myöhemmin, mut täs tällänen päivitys et hengissä ollaan, ja hyvin mennee mutta menköön !
Tee Vilma

Helou Cambodia eli terve Kambodza!!

On sen verran monen maan kansallisuutta vieraillu tässäki blogissa ni piti otsikkoki ihan kahella kielellä laittaa ettei jää epäselväksi missä nyt ollaan. Eli bloginpäivityspaikkana toimii tällä kertaa hotellihuone, Siem Reap, Kambodza.

Muusta en tiiä mut hirvee helle täällä on!! En mä ainakaa ihan suunnattomasti nauti käveleskellä kaupungilla keskipäivän 40 asteen kuumuudessa ku ei tuulenvirettäkää ja hiki virtaa niin ku ois suihkusta just tullu. Ja sen takia oli myös vähän pettymys ku jo Phnom Phenissä varatussa hotellissa piti olla uima-allas, mutta ei ollukkaa! Ja hotelli oli myös vähän kalliimpi mitä lupasivat, mut sehän ei nyt oikeestaan haittaa on sen verran ylellinen huone meillä taas. Ilmastoinnit ja kaikki. Vaikka on se kumma ku ei sitä voi olla mihinkää tyytyväinen, jos ei oo ilmastointia ni kuumuus aiheuttaa sen että et varmasti nuku yöllä ja ilmastoinnin kans et nuku myöskään ku on niin kylmä ja nenä tukossa.

Mutta jos palataan uima-altaisiin ni ei tää meijän hotellin allattomuus oo tyttöjä paljo hiastanu. Tällä kertaa päätettiin lainata toisen hotellin uima-allasta ihan laillisin keinoin eli maksamalla. Ja niin saivat tytöt nauttia auringosta, ai että! Kyllä se rusketus taas vähitellen palautuu (t venla jolla kuoriutu koko iho). Tähän menessä ollaan ehitty testaamaan jo kahen eri hotellin allasta ja tänään ois tarkotus vaihtaa majapaikkaa altaalliseen hotelliin :)

Kylla meilla kelepaa.

Ruuissa ei oo kylla edelleenkaa valittamista! Ja parilla eurolla saa jo taydellisen aterian.

Ai mitäkö muuta me ollaan tehty ku löhöilty auringossa ja uima-altailla? Juotu banaani- ja mangosheikkejä, shoppailtu (rinkka ratkeamispisteessä.....), luettu kirjaa(ainaki mä ja matu. löysin kirjakaupasta suomenkielisiä kirjoja ja siitäkö riemu repes. matu harjottaa englanninkielen taitoa lukemalla englanninkielisiä kirjoja, mä oon tullu siihen tulokseen että riittää ku meistä yks pitää hyvää kielitaitoa yllä ja matun taidoilla ollaan ainaki tähän mennessä pärjätty ihan hyvin:D) Ja ainiin, ollaanhan me käyty Angkor Watilla! Sitä mitenkää väheksymättä,oli nimittäin semmonen kokemuksia että.

Toisena Siem Reap päivänä saatiin herätä siihen jo autuaasti unohtuneeseen ääneen eli herätyskelloon. Torkkua muutaman kerran painettua ja rähmäset silmät auki saatua kello näytti sen verran ku 04.45. Ei ollenkaa paha. Aurinkokaa ei ollu vielä noussu mikä oli sinänsä mukava huomata ku tarkotus oli sitä ihmettä mennä kattomaan Angkor Watille eli ikivanhaan rauniokaupunkiin eli muinaisille temppeleille. Ja olihan se kyllä! Ihan sanattomaksi vetää vieläki. Ei se mikään turha turistinähtävyys ollu, sen näkee jo tuosta valtavasta turistimäärästä mikä siellä oli. Temppelialue oli ihan valtava ja temppelit itessään kans niin isoja, korkeita, mahtavia ja koristeellisia että kyllä sitä ittensä aika pieneksi tunsi. Vähän päänvaivaa meille aiheutti sovelias pukeutuminen, oli niin kuuma että pitkät vaatteet ei ollu hirveen houkutteleva ajatus mut polvet ja olkapäät piti saada peitettyä (yritän tässä vaan selitellä tyylikästä pukeutumistani, lenkkarit ja maximekko..). No, polvien peittelyssä onnistuttiin mutta pariin pyhimpään temppeliin saatiin porttikielto ku olkapäät oli näkyvissä eikä auttanu vaikka kuinka yritettiin kietoa huivia ympärille..

Meillä kesti yli kaheksan tuntia ku kierrettiin tuk tukilla temppelialue ja vierailtiin hienoimmilla temppeleillä. Ja näkemisen arvosia ne oli kyllä ihan kaikki. Mun kamera ei ollu kovin yhteistyöhalunen (ei munkaa teknikkotaidot sitte riittäny sitä ihan kokonaan korjaamaan) ni jos haluutte parempia kuvia nähä ni googlatkaa ihmeessä. Ja jos ootte yhtään harkinnu Kambodzaan matkustamista ni voin lämpimästi suositella ihan vaan vaikka Angkor Watin takia.

Seuraavana päivänä löydettiin ittemme taas aurinkotuoleilta uima-altaan läheisyydestä, mistäs muualtakaa. Historian ja kulttuurin opiskelu ei jääny kuitenkaa Angkor Wateille vaan lähettiin illalla kattomaan ilmasta sellokonserttia. Se ei ollukkaa mikä tahansa konsertti. Puolentoista tunnin ajan sveitsiläinen vanha mies soitti selloa ja kerto sanoin ja videoin miten se on ollu tekemässä Kambodzasta parempaa paikkaa elää, eli rakentamassa sairaaloita ympäri maata. Se oli kyllä koskettava tarina ja erittäin hieno mies, ei voi muuta sanoa.

Nyt on tyttöjen taas aika pakata kimpsut ja kampsut ja vaihtaa majapaikkaa! Vielä pitäis pari päivää hengailla täällä ja sitte nokka kohti tuttuaki tutumpia mestoja eli Filippiinejä. Ja eihän tässä oo enää ku muutama viikko ni ollaan kotosuomessa!! Ikävä kyllä jo on!<3

Terkuin Venla

Siella oli muitaki ku me...

Etualalla matkaystavani :)

Huomatkaa yritys piilottaa lenkkareita...

Mina ja muut turistit.

Yrittakaapa ite perassa.

Naa puut oli hienoja! En saanu enempaa kuvia tanne noista oikein pain ku en osaa niit kaantaa:D

Okei tassa yks, kaantakaa paata :)

Ps. Vaihettiin sit hotellia, Matu loysi netista aika hyvannakosen hotellin alle puoleen hintaan ja ei taa paha oo ollenkaa. Kattouima-altaat ja kaikki...