Kahdenkympin riisi

Pääsiäissunnuntaina, armon vuonna 1993 osasi äiti Markkanen tuskin vastasyntynyttä tyttöään sylissään pitäen, kuvitella häntä tasan kahdenkymmenen vuoden päähän käsittämättömän kauniille, vihreääkin vehreämmälle Catanduanes-saarelle Filippiinien keskiosaan. Ei luultavasti nähnyt mielessään korkeaa bambumajaa, jonka avonaisesta ikkunasta lämpimästi hehkuva auringonvalo syntymäpäiväsankarin unisiin haaveisiin pilkisteli. Ei ehkä osannut kuvitella yllättyneen riemastunutta hymyä, jonka kaksi nimeltä mainitsematonta tyttöä saivat aikaan kajauttamalla "Paljon onnea vaan"-laulun ja kantamalla herkkuaamiaisen majan etukuistille. Kuopion yliopistollisen sairaalan aamupalaa syödessään, ei mitä luultavimmin hoksannut äiti loihtia silmiensä eteen suklaapatukan paloilla kuorrutettua pannukakkua, jollaista kolmannelle kymmenennelleen siirtyvillä on tapana hotkia naureskellessaan kavereidensa syntymäpäiväkonsertille. Ainoa asia, jonka äiti saattoi ainoastaan aavistaa ja lastaan katsellessa toivoa, oli varmasti se, että juhlavieraista mukavimmat: hymy, ilo ja onnellisuus sais olla mukana juhlimassa mun kanssa kahdenkymmenen vuodenkin päästä. Ja butter brothers (suora suomennos: voi veljet), onnellinen oon saanukki olla!

Me ollaan edelliset viis päivää oltu jokaisen nykynuoren painajaisessa. Pahimmassa mahdollisessa kauhuskenaariossa. Tilanteessa, jonka aiheuttamia traumoja tullaan parantelemaan vielä vuosienkin päästä... älkää pyörtykö näppäimistöjenne päälle, mutta totta se on: me ollaan oltu saarella, jolla ei oo INTERNETTIÄ. Ai mitenkö me saatiin aika kulumaan? No, pystyhän siellä tietysti surffaamaan. Ainii ja maisemat oli ihan maagiset: koko saari on ihan vallattoman vihreä, koska taifuunikaudella siellä sataa niin paljon. Käytiin uimassa vesiputouksen alla, matkustettiin matkat Puraran beachille täypötäyden jeepneyn katolla ihmisille vilkutellen, pelattiin paikallisten nuorten kans lentopalloa, jalkapalloa, hauskaa korttipeliä, jossa ne eläyty niin täysin, ettei voinu ku nauraa suu heiluen, kiivettiin vuorelle, jolta oli hengenahdistusta aiheuttavan hienot näköalat, käytiin kattomassa koko kylän voimin koripallopeliä, jossa Vilmaki pääsi aiheuttamaan huudahtelua yleisön joukossa ja tietysti luettiin läjäpäin kirjoja riippukeinussa ja rannalla makoillen.

Tänään me tultiin laivalla takas mantereelle tai Filippiinithän koostuu yli 7000 saaresta, että en nyt sit tiiä mikä täällä on manteretta ja mikä ei, mutta kuitenki! Oltiin ehditty just istua alas tavallisten ihmisten joukkoon kannen penkkirivistölle, ku laivapoika tuli sanomaan, että kapteeni kutsuis meidät mielellään sinne sen kannelle, eli ylimmälle kannelle, missä ei oo muita matkustajia. Katottiin vähä hämmentyneinä toisia ja tietysti lähettiin laivapojan mukaan yläkannelle, missä laivan kapteeni oli hymyilevänä, käsi ojossa toivottamassa meitä tervetulleeks ja tarjoamassa tuoleja. Siellä me sit makoiltiin omassa rauhassa neljän tunnin laivamatka ja palvelu pelas, ku laukut kannettiin meiän puolesta sinne kans ja piknikliina tuotiin alle jne. Ruokatarjoilu oli ainoa, jota oltas vielä jääty kaipaamaan...

Tällä hetkellä ollaan Legazpissa, yhden maailman vaarallisimman tulivuoren vieressä, mutta tilannetta kompensoi kuitenki se tosiseikka, että se myös sattuu olemaan virallisesti maailman täydellisin tulivuori, koska se on niin symmetrinen. Tää ylväs ystävämme Mt Mayon on siis purkautunu noin 15 kertaa vuoden 1900 jälkeen ja viimesimmät kuolonuhrit on vuodelta 2006, että aiotaan nukkua lenkkarit jalassa, jos sattuu tulemaan äkkilähtö.

Käsittelemättömän käsittämätöntä, että me ollaan jo viikon päästä keräilemässä kamppeita kotimatkaa varten. Ihanaa. Siis sekä se, että on vielä viikko lämmintä lomaa, mutta myös se, että on reilun viikon päästä jo kotimaisten korvapuustien äärellä.

Salamat po!

Laiffiinsa tyytyväisin terveisin
Matleena "mikäs tässä ollessa, ku on vasta puhelin ja iPod ehtiny hävitä tällä reissulla" Markkanen

Ps. Ei saada Venlan tabletilta kuvia ladattua, vaikka se on nykysin meiän päätoiminen tärkeiden hetkien ikuistaja, ni siks tässä on vaan muutama GoPro:lla kaapattu tilannekatsaus.

Pps. Vilma on edelleen loistotyyppi. Se sano mulle tänään, että "toi sun deja vu-alue kyllä punottaa vähän" ja tarkotti tietenki dekoltee-aluetta eli kaulan ja vähän sen alapuolista aluetta. Hyväntuulisuutta lisäävä tyttö kerta kaikkiaan.