Marshmallow-elämää

Hillittömiä naurunpurskahduksia, päätöntä kikatusta, hilpeitä hihityskohtauksia, rentoa röhönaurua ja tyttömäisiä tirskahduksia... nauraminenhan tunnetusti vaatii useiden lihasten uutteraa yhtäaikaista työtä ja sen puolesta tätä voi vilpittömästi kutsua urheilulomaks. On täällä lisäks tietysti joogattu, kajakoitu, pyöräilty, lenkkeilty, sukellettu, snorklattu, surffattu ja pelattu pallolla kaikkea mitä on keksitty, mutta ei niitä nauramisen rinnalla tällä lomalla ehkä tosiurheiluks lasketa.


Palawanin saarella viihdyttiin siis vajaa viikko ja lennähdettiin sieltä Manilaan, josta bussi vaivaisen 8 tunnin matkustamisen jälkeen, kiitos ruuhkien, kiidätti meidät San Juaniin. Täällä me ollaan otettu osumaa auringosta punaruskein tuloksin, pelattu lentopalloa rannalla ja vastattu uteliaille kieltävästi "ei, ei me olla mikään ammattimainen lentopallotiimi, kiitos kysymästä!", kävelty kilometreittäin jalanpohjia hierovalla rantahiekalla, surffattu villeillä aalloilla enemmän ja vähemmän onnistuneesti, käyty iltasin syömässä mahat maukasta ruokaa pullolleen läheisessä San Fernandon kaupungissa ja haastettu tietenki paikalliset pojat rantafutiksessa voitokkain seurauksin: peli päättyi 5-3 suomalaisten riemunkiljahduksiin!



Yks päivä käveltiin rantaviivaa pitkin ja pysähdyttiin vaihteeks oottamaan uutta aurinkorasvakerrosta lisäilevää Almaa. Thelma katto Alman häärimistä varjossa palmun alla ja totes: "Tuo Alma on kyllä semmonen materialisti." Aukki katto ihmeissään Thelmaa ja kysy syytä moiseen kommenttiin. "No, ku se levittää tota materiaa koko ajan iholle", vastas armas looginen ajattelijamme Thelma ja HA HA HA-ääntelyähän se aiheutti. Saatiin nauraa myös bussissa matkalla El Nidoon, ku tarjottiin ruisleipää meiän kans matkaavalle chileläiselle nuorukaiselle ja Thelma kohteliaana tietysti kysy, että tykkääkö se siitä. Chileläinen nyökytteli ja Thelman oli tarkotus sanoa, että normaalisti ihmiset ei tykkää siitä, mutta englanniks se ei ollukkaan niin helppoa ja kommentti "normal people don't like it" sai poikaparan varmaan luulemaan olevansa epänormaali, ku Thelman kommentti tarkottiki, että normaalit ihmiset ei tykkää siitä. Oikeesti on niin mitäänsanomatonta yrittää kirjottaa hauskoja juttuja, koska ne ei kuulosta kellekkään muulle niin hauskoilta, mutta ku on siinä tilanteessa vatsa vääränä ja vedet silmissä nauranu, ni suhtautukaa ymmärryksellä tähän kömpelöön raapustamiseen

. Thelma, Alma ja Aukki lähtee täältä tänään Manilaan ja huomenna kotimaisen sinivalkoisiin maisemiin, mutta me aiotaan jäädä vielä tänne pohjois-Filippiineille tarkistamaan, miltä näyttää yli 2000 vuotta sitten tehdyt ja edelleen käytössä olevat riisiterassit. Sit 5.3. lennetään Vietnamiin Ha noihin ja tutustutaan sitä seuraavat pari viikkoo Vietnamiin. Sietämättömän surullista, mutta meiän kamera on edelleen hajalla eli niinku monissa muissaki elämän tukalissa tilanteissa, turvaudutaan me nytkin älypuhelimiin. (

Loma on kuin hiekkaa silmille!

Siellä prinsessasängyssä kelepaa

 

Snorklauskin alko sujumaan suolaisten naurunpyrskähdysten merkeissä

Delffinisaarijäi taakse, Cebusta lennettii puerto princessaan palawanille ja saatiin ihmetellä että kyllä maailma on aika pieni! Kadulla käveltiin ja siellä sitte törmättiin toisiin suomalaisiin ja ruotsalaisiin, siellä sitte hengattii iha länkkäreittäin ja seuraavana päivänä saatiin lisää suomivahvistusta. Suomesta lentäneet tytöt selvisivät puerttoon ja päästiin seuraavana päivänä tänne el nidoon jossa ollaan saatu taas ihmetellä ihania maisemia ja hyvää seuraa! Lauantaina lähetään taas surffaamaan ja manilaan ihmispaljouden sekkaan ! ;PP

Lenkinjälkeen mangomaistuu

Ystävänpäivänä hymyilytti tällä altaalla

Suomivahvistuksen ansiosta ollaan kyllä saatu ainaki nauraa! Nauraa vaan mahatkipeeksi ja silmät veteliksi, hyväähän se tekee mut taitaa noi filippiiniläiset meitä pitää aika hulluina.

Semmonen harmi että kamera meni rikki ja tällä kertaa kuvat saimme kasaan puhelimesta jos toisesta..
semmosta vielä, että meijän suomivahvistukset olivat siis Puukko Aukki, Reuma-Inkeri ja Materia-Alma.

Suomessa vissiinkin on jo luvattu ilmaa plussanpuolelle! Nice!

Pamilacan Island

Me kyllä onnistutaan jostain kumman syystä menemään aina vaan toistaan ihanimpiin paikkoihin! Lobocin pienessä ihanassa kylässäki oltais viihytty vielä vaikka kuinka pitkään mut ku sitä on vaan rajallinen aika käytettävänä täällä ja ku kuitenki haluaa ehtiä nähä mahollisimman paljon, ni piti meijän lähtä jatkamaan matkaa. Viimesenä kokonaisena päivänä Lobocissa meijän piti kuitenki kokee yks huikee asia nimittäin zipline. Joka siis tarkottaa suomeksi sitä, että lennät henkeä haukkoen monta sataa metriä korkeella vaijerien varassa mitä mahtavimpien luonto-, joki- ja vesiputousmaisemien levittäytyessä alapuolellesi. Ja tietysti lievästi alamäkeen että vauhti on varmasti tarpeeksi kova, ja pelkäät henkesi puolesta ku iskeydyt päin niitä kaikkia ihmisiä jotka on vastaanottamassa toisella puolella. Olihan se huikee kokemus ja mikä parasta, sen sai kokee kaks(!) kertaa, mennen tullen ja palatessa. Tai siis mennen ja tullen.

Seuraavana päivänä meijän hotellimiesystävämme vei meijät hienolla autollaan yhtään huomiota herättämättömästi Lobocin keskustaan mistä meillä lähti jeepney satamaan. Noi jeepneyt on kyllä huippuja! Nehän on lähes ilmasia (oikeestaan ilmasia) eikä yhtään ainakaan tunnelmaa pilaa se, että ne on aina aivan täynnä ja istutaan siellä aina vauvasta vaariin sylikkäin ja päällekkäin ja kuka mitenki mahtuu. Ja aina ollaan perille ja oikeeseen paikkaan päästy, suurin kiitos ehkä maailman ystävällisimpien ja auttavaisimpien ihmisten. No, suut hymyssä me sinäki aamuna ajeltiin kohti satamaa kaikilla päällimmäisenä mielessä tuleva matkakohde. Valkoista hiekkarantaa, delffiinejä, ehkä jopa valaita! Kuitenkaan ei mikään valmistanu meitä siihen mitä meillä paikanpäällä odotti. Otetaampa tähän vaikka pieni mielikuvaharjotus ni voitte jollain tavalla kuvitella itsenne näihin maisemiin (oikeesti, koko neljän päivän ajan mitä me saarella oltiin oli ihan niinku suoraan jostain rentoutusohjelmasta):

Kuvittele käveleväsi kuumalla hiekalla aaltojen pauhutessa vieressäsi ja lyödessä välillä lämmintä vettä varpaillesi. Kävelet rantaviivaa pitkin turkoosin sinisen meren välkehtiessä vieressäsi ja auringon porottaessa siniseltä taivaalta. Käännyt polulle joka johtaa pienten bambumajojen ja talojen läpi kapealle asfalttitielle joka sekin tuntuu kuumalta varpaittesi alla. Kävelet mutkittelevaa ja mäkistä tietä pitkin kohti sisäsaarta. Joka puolella ympärilläsi on leikkiviä lapsia, koripalloa pelaavia poikia, dominoa pelaavia keski-ikäisiä naisia, kukkoja, kanoja, tipuja, vuohia, sikoja, possuja, lehmiä. Tien varren puut kaartuvat tielle tehden eteesi tunnelin. Kävelet tunnelin läpi jyrkän ylämäen huipulle ja vilkaiset taaksesi. Eteesi levittäytyy henkeäsalpaava näkymä: kaukana horisontissa vuoristojonot, alapuolellasi monen kirjavan sinisenä välkehtivä vesi, palmut, vehreät puut ja luonto. Voisit seistä ihailemassa maisemaa vaikka kuinka kauan mutta jatkat matkaa. Vastaasi kävelee lapsia, nuoria, aikuisia, joilta kaikilta saat osaksesi aurinkoisia hymyjä ja tervehdyksiä. Oikealle puolellesi levittäytyy aukea, jossa muutama tyttö pelaa lentopalloa. Päätät hetken mielijohteesta mennä mukaan pelamaan. Pienet lapset kerääntyvät katsomaan kentän reunalle ja vuohet, kanat ja possut käyskentelevät sulassa sovussa aukealla. Pelaatte jonkin aikaa lentopalloa Suomi vs. Pamilacan kunnes kuulet takaasi huudon ja...... näet Matun pitelevän peukaloaan ja hyppivän tasajalkaa. Se niistä lenttispeleistä! Kohta etittiin jo melkein koko saaren voimin Matun venähtäneeseen peukaloon jääpaloja. No, kylmä vesi ja jäätelö ajo hyvin asian, ja tietenki Vilman mukanaan tuomat suomalaisen sairaanhoidon tärkeimmät välineet nimittäin icepower, tulehduskipuvoide ja kipulaastari. Eikä Matu oo täällä lentopalloa paljo enää pelaillu, vaikka vähän innostuki turhan tosissaan leikkimään lasten kans ja näyttämään miten puolivoltit ja kärrynpyörät tehään suomalaisittain. Sai sitten illalla katua ku pisteli paratabsia naamaan ku peukaloa särki.

Ne neljää päivää Pamalacin Islandilla oli kyllä ihan huikeita. Tutustuttiin paikalliseen (vähän ehkä ujohkoon) nuorisoon, käytiin kattomassa delffiinejä ja nähtiin jopa kukkotappelu. Kyllä toteutu taad yks tyttöjen suurimmista unelmista ku istuttiin paatissa keskellä merta ja seurattiin ku ympärillä hyppeli kymmenet delffiinit! Yritettiin jopa uida niitten kans, toki vähä huonolla menestyksellä. Jostai kumman syystä delffiinit oli aina kadonnu siihen mennessä ku me saatiin vedettyä snorkkelit naamaan ja hypättyä ketterästi laivasta. No, tärkeintä että nähtiin ne kuitenki omin silmin ja sain otettua muistoksi muutaman heilahtaneen ja vinon kuvan delffiinin selästä.

Ja yks asia mikä ei varmasti saarelta unohdu on perinteinen, jokasunnuntainen kukkotappelu. Siis oikeesti, ihan niin ku jostain Vaahteramäen Eemelistä! Koko kylä keräänty iltapäivällä semmoselle aukealle missä oli jos jonkilaista kojua ja kioskia. Grillillä myytiin lihaa, oli karkkikojua ja munkinpaistopistettä. Kaikki oli suomalaiseen hintaluokkaan verrattunu tietenki puoli ilmasta ja kyllähän niitä munkkeja ja kookospalloja muutama meniki. Kylän miespuoliset keräänty tuijottelemaan kohta tappelevia kukkoja ja veikkailemaan voitosta. Kukoille oli rajattu pieni alue keskelle aukeaa ja ihmiset keräänty ympärille kattomaan. Kohta kaks miestä vei kukot kentälle ja ärsytti niitä toistensa kimppuun. Tappelu ei kestäny ku muutaman minuutin ja kohta toinen kukko makas kuolleena maassa. Kauheeta eläinrääkkäystä.

Kyllä me taidettiin kaikki luvata et tullaan joskus vielä uudestaanki Pamalacan Islandille. Se oli ihan täydellinen paikka lomalaisille jotka kaipaa rauhaa, rantaa ja delffiinejä. Turisteja siellä ei ollu paljo yhtään, johtuu ehkä osittain siitäki että ei ollu high season, mutta ei saari ollu muutenkaan vielä hirveen turistoitunu. Rannalla oli ihana olla ku ei ollu korukaupustelijoita tai kerjäläisiä, ja paikallisistaki huomas että ei ollu niin tottuneita turisteihin ku muissa paikoissa. Kyllä siellä vaan oli hyvä olla! Ja illalla ku aurinko oli laskenu, se tunne ku makoilet rannalla riippumatossa kanssa hyvien ystävien ja pään päälle levittäytyy aina vaan triljoonia ja triljoonia tähtiä. Niitä on vaan lukemattomasti, varmasti paljo enemmän ku Suomessa. Ja lämmin tuuli ja aaltojen pauhu.....

Okei, ekana yönä minä ja Vilma ei nukuttu ollenkaa ku aallot piti niin isoa meteliä. Ja olihan meillä aika alkeelliset oltavat saarella, pienenpieni mökki missä ei ollu minkäänlaisia eristyksiä ja tuuletus toimi paremmin ku hyvin. Siis luonnollinen tuuletus, seinistä ja ikkunoista tuuli läpi niin että ei siellä kyllä kuuma tullu. Sähköt toimi vaan muutaman tunnin illalla eikä juoksevaa vettä ollu ollenkaan. Mut mitäs sitten! Kylläpähän osataan vaan nauttia sitäki enemmän tästä luksuksesta mikä meitä täällä Cebussa ootti. On suihkut ja ilmastoinnit, vessanpönttöki toimii ja vihdoin vessapaperia! Tultiin siis tänä aamuna laivalla Cebuun ja tarkotus olla täällä yks yö. Huomenna jatketaan matkaa kohti Puerto Princesaa ja Palawania, ai että. Saahaan sinne seuraa ku Thelma, Alma ja Aukki tulee sinne parin päivän päästä ja kyllä me pidetään sit juhlat!!

Zipline. Videomatskua myöhemmin!

Kello 6.00 ja aamuaurinko. Tietenki delffiinikierrokselle menossa!

Farmville tottakai. Lobocista.

Kukkoni kuoli komea....

Lapset ja laskuvesi

Siellä me nukuttiin :)

Nyt ollaan päästy jo Cebu cityyn! Tricyclen kyytissä.

Terveisiä ysteille ja kotiin Suomeen!! Venla

Latua, kiitos!

Jos tää kirjotus olis uutinen, ni se pitäis alottaa tärkeimmän asian esiintuomisella. Valitettavasti tätä meiän blogia ei vielä valtakunnalliseks uutiskanavaks lasketa, mutta voin silti varmaan soveltaa uutiskerronnan taktiikkaa, koska haluaisin kertoa asiasta, josta oon (kaikkien muiden yhdeksänkymmenenkahdeksan asian lisäks) vilpittömän onnellinen täällä. Nimittäin kadun varsilla sijaitsevista leipomoista.

Voi kuvitelkaa joka toisesta kadunvarresta löytyvät houkuttelevan tuoksuisia ja herkullisen näkösiä leipomuksia tulvivat vitriinit varustettuina pihin suomalaistytön silmää miellyttävillä hintalapuilla. Ollaan jo pariin otteeseen käyty ostamassa keksit ja suklaamuffinit kaikille, kävelty kymmenen metriä leipomosta pois päin ja käännytty posket edellistä keksiä pullollaan ostamaan lisää, ku maistuu vaan niin hyvältä! Sporttilomahan tää on ja niin edelleen, mutta kyllä Julie's bakeryt, Jojie's bakeshopit ja kymmenet muut kuuluu vain oleellisena osana elämästä nauttimiseen täällä.

No, ai mitäkö muuta me ollaan tehty ku syöty? Maanantaina eli viimesenä kokonaisena päivänä Siargaolla me lähettiin hyppelemään saarelta toiselle eli seilattiin urhealla paatilla läpi käsittämättömän kirkkaan sinisen aallokon ja päädyttiin Naked Islandille, joka oli pelkkää hiekkaa oleva saari. Ei puita tai mitään. Tanssahdeltiin aallokossa ja otettiin nokosia rantahietikolla. Siitä jatkettiin matkaa Dako Islandille, missä oli raivoisat kansainväliset lentopallopelit eli todella hauskaa! Sit tuliki jo niin nälkä ja uupumus, että skipattiin viimenen palmurantahiekkaautiosaari ja lähettiin takas.








Tiistaina suunnistettiin satamaan ja parin tunnin laivamatkan jälkeen oltiin taas Surigao Cityssä, missä shoppailtiin ja oltiin jälleen suuren ihmetyksen kohteena kadulla kävellessä. Meiltä on kysytty jo valehtelematta ja yhtään liiottelematta vähintään 24 kertaa ja eri ihmiset eri paikoissa, että ollaanko siskoja. Se on jotenki huvittavaa, mutta kai seura sit alkaa tehä kaltaisekseen... Ollaan myös huomattu, että jos meinaa tulla kieliongelmia ni kielimuurit saa paikallisten kanssa yhessä nauramalla parhaiten kaadettua kumoon, niin että rytinä vaan kuuluu.

Laivamatkan kerrosänkypaikat olivat ylivedot.

 Nyt ollaan Boholilla ja ollaan jo iha kunnon reissussa, ku ollaan nyt liikuttu pelkästään paikallisten busseilla ja jeepneyillä. Tultiin eilen Lobocin pikkukaupunkiin, jonka keskellä on 1700-luvulta espanjalaisten rakentama kirkko ja tää on aivan ihanan rauhallinen ja herttanen pikkukylä joen varrella. Eilen istuskeltiin puistossa ilta-auringosta nauttimassa ku paikallinen koulutyttö tuli juttelee meiän kans ja vei meitä syömään jätskiä, maisseja, grillattua kanaa ja päästiin vanhaan kellotorniinki, missä kiivettiin kapeita puuportaita ylemmäs ja ylemmäs ja vanha mies soitti kello 18 merkiks valtavia 1900-luvun alusta asti siellä olleita kelloja. Se oli ihan ku jostain kellonsoittajasadusta.

Vilman vieressä istu ihan loistava mummo! Tsiikatkaa nuorekas lätsä ja rennonoloinen jorailu.

Näitä jeepneyitä on vähintään 5000 erilaista, mutta tässä yks esimerkki.

Tänään oltiin kattomassa kuuluisia Chocolate Hillsejä ja ne oli kyllä huvittavia möhköjä. Huomenna mennään sellaseen käysirataliitojuttuun jos on hyvä ilma. On rentouttavaa, että meillä ei oo edelleenkää mitään selviä reissusuunnitelmia, ku ne muuttuu joka päivä ja kaikille käy yhtäkkiset suunnitelmien vaihdokset. Se lomalla onki parasta ja ei huolta, me nautitaan kyllä täysin siemauksin (koska ois varmasti myös epäekonomista nauttia vajain siemauksin)!!

Humoristinen lukko.

Ilmiselvä todiste filippiiniläisten ällistyttävästä huumorintajusta!!! HAHAH!

 Loppukevennykseks vielä kaks kuvaa väärinpäin, ku on niin rentoutunu, ni ei jaksa nähdä vaivaa niitten kääntämiseks... ps.huomatkaa Venlan uus sateenvarjo!!!! Kehuja ottaa vastaan sähköpostiin.

 
Ystävällismielisin, mutta ei lainkaan ilkein terveisin
 Matleena Pesonen (filippiiniläinen muunnos sukunimestä, ku Suomessa se on entisen valuuttamme mukaan Markkanen ja täällä käytössä siis pesot eli maassa maan tavalla)